Eräänä päivänä Helsingin edustalla.


Puisessa purjelaivassa tuoksui terva.
Kevyt tuuli puhalsi laivan lipuessa Helsingin rantoja myöden, muuttuen viileäksi puhallukseksi kaupungin jäädessä taakse.
Vanha purjelaiva natisi kulkiessaan kasvavassa aallokossa, varmaotteisen kipparin navigoidessa saarten välistä avarammille vesille.

 Auringon säteet välkkyivät meren pinnalla. 
Kylmät pärskeet kastelivat kannella istuvia seikkailijoita.

Kun purjelaiva suuntasi kurssinsa takaisin satamaan oli maakravun mieli iloinen, mutta haikea.
Joko seikkailu loppui, olisiko voitu käydä vielä hieman kauempana..


" Minne menevät leveät valkoisesta kuohusta muodostuneet myrskytiet ja kuinka ne syntyvät? Miksi? Kaikkiin näihin ja moniin muihin ilmiöihin isä yritti löytää syyn, mutta se oli hyvin vaikeata. Hän väsyi ja tuli epätieteelliseksi ja kirjoitti: " Saareen ei ole siltoja eikä sen rannalla aitoja; sieltä ei pääse pois eikä sinne voi jäädä vangiksi. Se merkitsee siis, että tuntee itsensä..." Ei. Isä veti mustan viivan mietinnön yli. Hän siirtyi laihaan lukuun Tosiseikkoja.
Nyt se tuli taas, tuo huimaava ajatus, ettei merellä ollut lakeja ollenkaan. Hän torjui sen kiireesti. Hän tahtoi ymmärtää. Hänen täytyi päästä perille merestä voidakseen pitää siitä ja säilyttää itsekunnioituksensa.
--
Hän seisoi ja katsoi maahan kuono rypyssä, ja äkkiä hänen kuononsa silisi ja hän sanoi tavattoman huojentuneena: Sittenhän minun ei tarvitse ymmärtää. Merellä on vain hiukan huono luonne.."
 otteet Tove Janssonin kirjasta Muumipappa ja meri

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Uusin blogiteksti

Tallinna.